Missä on koti?

Ehkä se suurin kysymys, mitä oon pyöritellyt päässäni koko alku kevään, talven ja syksyn. Missä on koti, kun missään ei tunnu että olis kotona?

Joo, joku sanoo et asuntola on koti, mut EI kerpeleessä ole. Mä oon vähän ku hotellissa siellä. Se ei oo mun koti. Se laatikko missä asun ei oo mun huone. Se sänky missä nukun ei oo mun sänky.

Entä sit Rauman koti? Joo, sure as hell feels like home. Oon aina perjantai-illat yksin tyhjässä kämpässä, ilman ruokaa tai seuraa. Voisin yhtä hyvin olla katuojassa ryyppäämässä, ketään ei kuitenkaan kiinnostaisi missä oon. Lomalla valitetaan koko ajan, että tee sitä tee tätä, siivoa "EI SUN HUONE VOI NÄYTTÄÄ TOLTA, MITÄ IHMISET AJATTELEE KU ASUT NOIN?" ehkä niiden pitäis tajuta et ne kaks päivää viikossa ku vietän kotona niin MUA EI KIINNOSTA TAAS SIIVOTA! Haluaisin nähdä ihmisiä, saada sen koti ikävän helpottamaan. Haluaisin tuntea, että olen KOTONA. Haluaisin, että tuntuis, että tää on mun oma huone. Että tää on mun oma sänky. Mut ei, kai se on liikaa pyydetty.

Helpottaakohan asiat sitten kun muutan syksyllä johonkin opiskelija luukkuun/soluun, saan oman osoitteen ja joudun huolehtimaan vuokrasta ja kaikesta. Tuntuuko se sitten kodilta? Saako sen tilan näyttämään siltä, että se on sun oma?

Koska, nytkin mulla on JENNIN vanha huone, jossa on tapetti jonka jenni on valinnut. Huone joka on laitettu kuntoon JENNIÄ varten. Mun oma vanhe huone jonka olin saanut näyttämään omalta, on nyt äidin pyykkihuone josta mun pitäis kattoa tavarat pois jotta tuntuu vielä vähemmän että tää on mun koti. Meinasin just todeta äidille ku se valitti jotain tyypillistä tee sitä tee tätä tyhjennä tää huone, että "SÄ VOIT TEHDÄ IHAN MITÄ HALUAT TÄÄ ON SUN KOTI", mut pidin sitte suuni kiinni. Lisäksi, suurin osa niistä tavaroista siellä on Jennin. "Niin, mietippä sitä, sen sun kultatyttäres romuja säilytät siellä, mikset sä sille nakuta, et tyhjennä se huone käy ne tavarat läpi tee suur siivo". Jep.

Tääki on taas vaan turhaa valitusta, mutta kun tuntuu niin pahalta, niin pakko sitä on johonkin purkaa.

Yksinäisyys on mun paras kaveri, jota vihaan enemmän kuin mitään. Oon ikuisesti tuomittu olemaan ulkopuolinen ja ylimääräinen. En varmaan tuu ikinä löytämään paikkaa mihin kuulun. Levoton mieli, kaukokaipuu ja seinät kaatuu päälle- syndrooma, voisko ne vaan kadota ja elämä alkaa helpottumaan?

Jannu.