Vuosi 2014 - muutosten vuosi.

Hmm, mitäs tästä kuluneesta vuodesta nyt sanois...

Tää vuosi on ollut vuoristorata, on ollut paljon hyviä hetkiä, paljon iloa, naurua ja onnea, mut myös tosi paljon epäonnea, surua, huonoja päiviä ja pahaa mieltä.

Mä oon menettänyt elämästäni tärkeitä ihmisiä, mutta saanut monta uutta.

Mä oon päässyt kokemaan hienoja asioita, oppinut paljon itsestäni, ja maailmasta ympärilläni.

Ennen kaikkea, nyt kun miettii, niin tää vuosi on mennyt hujauksessa.

Kun kattoo vuotta taaksepäin, täytyy todeta, että isoin juttu on ollut uusi koulu, uusi kaupunki, Rukan reissu, jennin muutto kotoa ja varmaan kesätyöt.

Elämä yllättää, se täytyy todeta. Jos multa olis vuosi sitten kysytty missä mä olen nyt, mä oisin vastannut varmaan, että opiskelisin ravintola-alaa Rauman Winnovassa. Jos multa óis kysytty puol vuotta sitten missä mä olen nyt, mä olisin vastannut todennäköisesti, että opiskelen toivottavasti Eurajoella kymppiluokalla.

Päätös lähteä Turkuun oli aika yhtäkkinen, mulla oli meinaan kaks päivää aikaa päättää. Toki mä olin hakenut sinne, mutta kun sieltä ei kuulunut mitään, mä olin lakannut toivomasta. Mä kävin Eurajoella tutustumassa kouluun, ja olin menossa sinne. Mutta, sitten postiluukusta tipahti kirje Turun Kristilliseltä opistolta, jossa kerrottiin, että mut oli hyväksyttyy sinne kymppiluokalle. Mä soitin äitille ilosta itkien, ja aloin siitä hetkestä toivoa, että saisin asuntolapaikan. Kun äiti pääsi töistä ja varmisti asian ja niin mä olin lähdössä Turkuun opiskelemaan ja asumaan koulun asuntolassa. Mä en edes kerinnyt miettimään asiaa kunnolla.

Toki, mä olen muutamaan otteeseen sykysyn aikana katunut valintaani lähteä niin kauas, varsinkin alkusyksyllä, mutta nyt lähempänä joulua, mä olen alkanut tottua koko asiaan, eikä mua kaduta enää yhtään. Mä oon tavannut niin mahtavia ihmisiä, joita mä en olisi ikinä tavannut, jos en olisi lähtenyt. Mä olen kiitollinen jokaisesta uudesta ihmisestä mun elämässä, mä olen kiitollinen siitä, että mä elän yhteisössä, jossa kaikki hyväksytään, kaikki otetaan mukaan. Meillä on asuntolassa niin upee porukka, että en ois voinu parempaa toivoa. Toki mulla on ollut omat hankaluuteni huonekavereiden kanssa, mutta nekin on jo suurimmalti osin takana päin.

Syksyn aikana mä olen oppinut vihdoin vahtimaan rahan käyttöäni, oppinut itsenäisemmäksi ja aikuistunut.

Tosiaan, mulla ei oo hajuakaan missä mä olen ens vuonna, mutta toivottavasti asiat selkenee tässä parin kuukauden aikana. Ainoa, minkä mä voin sanoa varmaksi, on se, että Raumalle mä en ole palaamassa. Mä tajusin heti alkusyksyllä sen asian, mikä on antanut mulle eniten voimaa koko syksyksi. Nimittäin sen, että mä voin päättää ihan itse, millaisen kuvan mä annan itsestäni kaikille. Kukaan ei tuomitse mua mun menneisyyden perusteella, koska kukaan ei tiedä siitä mitään, mitä mä en halua kertoa. Ja mä en todellakaan aio palata siihen, mitä mun elämä on ollut täällä Raumalla.

Mä tuun aina sanomaan, että mun kotikaupunki on Rauma. Mä tuun aina olemaan raumalainen, mutta nyt kun mulla on etäisyyttä tänne, mä voin sanoa, että mä olen ehkä ylpeästi raumalainen, mutta mä en tuu Raumalle palaamaan ainakaan kolmeen vuoteen. Kyllä, mulla on suunnitelmissa palata joskus, mutta, kuten aiemmin jo sanoin, elämä yllättää, enkä mä voi sanoa etukäteen varmaksi mitään.

Mä saatoin odottaa Turkuun lähtemisessä myös sitä, että mulla on mahdollisuus tavata uusia ihmisiä, joista kiinnosttua, joihin ihastua. Mä en oo saanut mitä mä odotin, mutta ei sillä nyt niin väliä. Mun prinssi rohkea odottaa mua ehkä vielä jossain, sehän on voinut vaikka juuttua puuhun tai sen valkoinen ratsu on voinut alkaa kiukuttelemaan. Mä oon vasta 17, pian 18, ja mulla on vielä monia vuosia edessä, paljon aikaa rakastua ja tavata mun unelmien prinssi. Enkä mä nyt väitä, että uskoisin johonkin ainoaan oikeaan, mutta hei, virheistä oppii ja aina voi haaveilla.

Ja jos jotain täytyy vielä sanoa, niin ainakin oon uhrannut varmaan 100€ jääkiekkolippuihin :D mutta, kyllä ne on ollut sen arvoisia. Ja vuoden huippukohtiin voidaankin vielä lisätä Mansester Broilers vastaan Pietarinkadun Oilers hyväntekeväisyys ottelu Tampereella. Mä näin mun lempipelaajan livenä, ja saatoin itkeä onnesta, mutta en myönnä mitään :D

Ja nyt multa loppuu sanottava, joten jätänpäs tämän nyt tähän.

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE!
~Jannu

Photos

Sain joululahjaksi mun kummisedältä kännykänkameraan kaks linssiä ja nyt oo vähän kuvaillu niillä:)

Sain vihdoin päivitettyä mun seinänki tossa pariviikkoa sitten:)

Mun ylpeys toi rekki ja alhaalla vähä kenkiä :)

Ihana lahja:)

Sain jenniltä lahjaks ihanan taulun:)

Käytiin Jennin kanssa aamulla meijän enkelihauvan haudalla<3

~Sä sekoitat mun maailman, tän planeetan viet pois radaltaan~

~Jannu

Jälleen täällä.

Istun jälleen kerran bussissa matkalla Turkuun. En oo enää perillä laskuissa kuinka mones bussimatka, mutta mones, sen voin sanoa. Iski vaan jotenkin haikee olo, niin päätin alkaa purkaa vähän fiiliksiäni. 

Mitä mulle kuuluu? Ihan hyvää tuntuu niin laimeelta, mutten osaa sanoa mitään parempaakaan. Koulu sujuu omalla painollaan, pään säryt vaivaa edelleen, vähemmän ku ennen kiitos silmälasien. Mulla on ympärillä monia uusia kavereita ja ystäviä. Vanhoja on hirveä ikävä. Ja tuntuu kauheelta sanoa, eträ ne on vanhoja. Kyllä ne on edelleen osana mun elämää, mä ajattelen niitä joka päöivä, mut elämä on elämää, eikä kaikki voi säilyä ennallaan, jos sä päätät lähteä yli 90km päähän kouluun, jossa sä asut viikot asuntolassa. 

Kaduttaako mua mun valinta? Ei, vaikka välillä on TOSI vaikeeta, liian ikävä ja ahdistaa. Mä kuitenkin toteutan unelmaani, tää on sitä mistä oon neljä viimeistä vuotta haaveillut, ei kymppi luokka, vaan Raumalta pois pääsy. Ja eikö se sanonta mee niin, että täytyy matkustaa kauas, että näkee lähelle? Tää edestakas reissaaminen ja kaikki muu on saanut mut arvostamaan ystäviä Raumalla entistä enemmän. Niitä jotka jaksaa olla joka päivä yhteydessä vaikka oon 90km päässä. Osaan arvostaa nuorteniltoja Kaltsulla, siellä tuntuu ku ois kotona. *kyyneleet alkaa vihdoin valua*

Mä oon kiitollinen uusista ystävistä. Mä viihdyn vihdoin jossain muualla kuin kotona tai tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Mä oon kiitollinen äidille, joka tekee tän mulle mahdolliseksi. Tän mahdollisuuden toteuttaa unelmaa.

Mä oon kuitenkin alkanut haaveilla tulevaisuudesta. Mulla on uusi tavoite, uusi unelma. Lähihoitajakoulu Tampereella tai Jyväskylässä, jos Iippa pääsee sinne yliopistoon.

Kun eilen yksi näistä "uusista" kavereista sanoi, että mä olen sille tärkeä, mä olin liikuttunut ja tosi iloinen. Vaikka en saanut ideaa ekasta viestistä, ja se piti vääntää mulle rautalangasta. Mä tulin niin iloiseksi siitä, että joku sanoi, että mä olen sillekkin tärkeä, että mä olen vihdoin tehnyt jotain oikein ihmissuhteissa. Mä osaan taas ystävystyä ihmisten kanssa ja päästää niitä mun lähelle. Mä oon nykyään paljon avoimempi, ja pahin ujous on helpottanut. 

Mä synnyin pieneen kaupunkiin
Tänään sen ainakin huomaan
Mä totuin pieniin unelmiin
Varmuuteen toisien tuomaan

Mutta päivä päivältä
se tuntuu vähältä   

Ne kulkutiet entiset ei mulle riitäkkään

En jää katsomaan
kun kaikki junat lähtee
mun täytyy nähdä enemmän

en jää oottaamaan
vaan seuraa omaa tähtee
itseni löytää yritän.
-tiktak junat.

 Pidän kii tästä kaikesta
Ettei kyyneleet katoa
-jippu kii.

Ja nyt oon perillä ja valmiina alottamaan uuden viikon.
~jannu