Jälleen täällä.

Istun jälleen kerran bussissa matkalla Turkuun. En oo enää perillä laskuissa kuinka mones bussimatka, mutta mones, sen voin sanoa. Iski vaan jotenkin haikee olo, niin päätin alkaa purkaa vähän fiiliksiäni. 

Mitä mulle kuuluu? Ihan hyvää tuntuu niin laimeelta, mutten osaa sanoa mitään parempaakaan. Koulu sujuu omalla painollaan, pään säryt vaivaa edelleen, vähemmän ku ennen kiitos silmälasien. Mulla on ympärillä monia uusia kavereita ja ystäviä. Vanhoja on hirveä ikävä. Ja tuntuu kauheelta sanoa, eträ ne on vanhoja. Kyllä ne on edelleen osana mun elämää, mä ajattelen niitä joka päöivä, mut elämä on elämää, eikä kaikki voi säilyä ennallaan, jos sä päätät lähteä yli 90km päähän kouluun, jossa sä asut viikot asuntolassa. 

Kaduttaako mua mun valinta? Ei, vaikka välillä on TOSI vaikeeta, liian ikävä ja ahdistaa. Mä kuitenkin toteutan unelmaani, tää on sitä mistä oon neljä viimeistä vuotta haaveillut, ei kymppi luokka, vaan Raumalta pois pääsy. Ja eikö se sanonta mee niin, että täytyy matkustaa kauas, että näkee lähelle? Tää edestakas reissaaminen ja kaikki muu on saanut mut arvostamaan ystäviä Raumalla entistä enemmän. Niitä jotka jaksaa olla joka päivä yhteydessä vaikka oon 90km päässä. Osaan arvostaa nuorteniltoja Kaltsulla, siellä tuntuu ku ois kotona. *kyyneleet alkaa vihdoin valua*

Mä oon kiitollinen uusista ystävistä. Mä viihdyn vihdoin jossain muualla kuin kotona tai tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Mä oon kiitollinen äidille, joka tekee tän mulle mahdolliseksi. Tän mahdollisuuden toteuttaa unelmaa.

Mä oon kuitenkin alkanut haaveilla tulevaisuudesta. Mulla on uusi tavoite, uusi unelma. Lähihoitajakoulu Tampereella tai Jyväskylässä, jos Iippa pääsee sinne yliopistoon.

Kun eilen yksi näistä "uusista" kavereista sanoi, että mä olen sille tärkeä, mä olin liikuttunut ja tosi iloinen. Vaikka en saanut ideaa ekasta viestistä, ja se piti vääntää mulle rautalangasta. Mä tulin niin iloiseksi siitä, että joku sanoi, että mä olen sillekkin tärkeä, että mä olen vihdoin tehnyt jotain oikein ihmissuhteissa. Mä osaan taas ystävystyä ihmisten kanssa ja päästää niitä mun lähelle. Mä oon nykyään paljon avoimempi, ja pahin ujous on helpottanut. 

Mä synnyin pieneen kaupunkiin
Tänään sen ainakin huomaan
Mä totuin pieniin unelmiin
Varmuuteen toisien tuomaan

Mutta päivä päivältä
se tuntuu vähältä   

Ne kulkutiet entiset ei mulle riitäkkään

En jää katsomaan
kun kaikki junat lähtee
mun täytyy nähdä enemmän

en jää oottaamaan
vaan seuraa omaa tähtee
itseni löytää yritän.
-tiktak junat.

 Pidän kii tästä kaikesta
Ettei kyyneleet katoa
-jippu kii.

Ja nyt oon perillä ja valmiina alottamaan uuden viikon.
~jannu